Jaakko Tiira

Miten kilpatanssitapahtuma aukeaa ei-tanssi-ihmiselle - arvokkuutta ja hyödyntämätöntä potentiaalia

Jos fraasi "oman boxin ulkopuolelle hyppääminen" sopii johonkin hetkeen, sanoisin oman lauantaipäiväni olleen juurikin tällainen. Urheiluantropologinen seikkailuni suuntautui Salohalliin ja latinalaistanssien Suomenmestaruuskilpailuihin, tuttavallisemmin "lattari-SM:hin". Vaikkeivat kisat olleet ensimmäiseni, päätin tarttua kynään ja kirjoittaa täysin omasta subjektiivisesta positiosta tehtyjä havaintoja, sillä moni voisi oppia tanssimaailmasta, mutta myös tanssimaailma voisi oppia muualta.

Ennen sukellusta kokemusviidakon syövereihin selvennettäköön asemaa, josta tapahtumaa ja kilpatanssi-maailmaa tarkastelen. Olen olemattoman tanssitaidon omaava, lähes rytmitajuton, vanhojentansseista kahdeksikon saanut entinen Salibandyliiga-pelaaja, nykyisin lähinnä futistoimittaja. Jos siis katson jotain urheilua - joko ruudusta tai paikan päällä - on se 95-prosenttisella todennäköisyydellä joko jalkapalloa tai salibandyä.

Tanssimaailmaan taas olen tutustunut puolisoni kautta, joka on "tanssiperheestä". En varsinaisesti voi väittää ymmärtäväni tanssista kovinkaan paljoa, mutta jonkin asteisen tietotaidon olen vuosien varrella haalinut. Ensimmäiset kosketukseni kilpatanssiin sain taannoisesta Tanssiurheilija-lehdestä, joskus vuoden 2008 paikkeilla. Ensimmäistä kertaa kisoissa kävin syksyllä 2013 ja Salossa järjestetyt SM-kisat olivat ehkä viidenteni paikan päällä.

Kykenen niin sanotusti erottelemaan jyvät akanoista, mutta jyvien järjestämiseen kompetenssini ei riitä. En siis osaa avata sitä miksi Marius Toperczer-Muresan & Claudia Ketonen tanssivat champion-luokan Suomenmestareiksi. Tämän jutun funktio ei siis ole avata sitä miten tanssia analysoidaan tai spekuloida mikä pari oli hyvä ja kenellä jäi parannettavaa. Fokus on itse kisatapahtumassa ja sen funktionaalisuudessa.

Arvostusta, arvokkuutta ja käytöstapoja

Mitä enemmän olen tanssikisoissa käynyt sitä enemmän olen alkanut tapahtumia arvostamaan. Kun puhun arvokkuudesta tarkoitan erityisesti sitä kuinka paljon paikallaolijat oikeasti arvostavat tapahtumaa. Tämä ei kuitenkaan ole itsestäänselvyys nykypäivän urheilumaailmassa.

Tapahtuman arvostus ilmenee etenkin siinä, että niihin pukeudutaan arvokkaasti. Puku päällä kisoja seuraavat miehet eivät ole missään nimessä ylipukeutuneita, päinvastoin. Ulkonäköön panostamalla katsojat viestittävät arvostavansa tapahtumaa.

Tietysti lajiin liittyy myös sisäänrakennettua "laittautumiskulttuuria". Futispelissä on yhdentekevää mihin suuntaan urheilijan tukka sojottaa, kunhan hän hoitaa hommansa, tyylipisteitä ei siinä mielessä jaeta. Kilpatanssissa ulkonäkö taas on äärimmäisen keskeisessä osassa. Niin mies- kuin naistanssijat ovat viimeisen päälle "mintissä". Se ainakin omasta mielestäni nostattaa myös tapahtumien viihdearvoa, kun voit tanssin ohella myös arvioida pukuja tai vaikka parin kemiaa.

Toinen missä kilpatanssitapahtuman arvokkuus näkyy, on ihmisten käyttäytyminen. Yleisöstä ei kuulu juurikaan muuta kuin kannustusta.

Etenkin vuonna 2017 arvostan tanssitapahtumia todella paljon. Nykypäivänä nuorison tärkein kommunikaatiokanava tuntuu olevan Snapchat. Värähtänyt älypuhelin saatetaan kaivaa taskusta kesken toisen jutun, eikä muita ihmisiä tarvitse juurikaan ottaa huomioon. Tänä päivänä tuntuu olevan ok jopa syödä pipo päässä. Sinälläänhän pipon käyttö sisätiloissa on yhdentekevää, mutta hyvillä käytöstavoilla ei juurikaan ole merkitystä, jos niistä ei pidetä kiinni.

Kilpatanssissa toisten kunnioittaminen ja huomioon ottaminen on tärkeä osa lajia, se näkyy myös kisapaikoilla. Kun lattialla tapahtuu, ei muita häiritä, vaikka kisapaikoilla olisi kuinka kova kuhina.

Se, mitä haluan sanoa on, että tanssitapahtumat ovat hienoja, koska ihmiset arvostavat niitä ja osoittavat sen käyttäytymisellään - niin tanssijat kuin yleisökin. Se tuntuu ainakin lähinnä valtalajeja seuraavan näkökulmasta upealta aspektilta, sillä esimerkiksi futis- tai lätkämatseissa asiakasmentaliteetti on vahvasti vallallaan.

Esimerkiksi Kärppien kotipeleistä on ihan ok lähteä viisi minuuttia ennen pelin loppua, jotta välttää ruuhkat. Tapahtumissa tuntuu olevan legitiimiä pahoittaa mielensä, jos makkarajono on liian pitkä, koska minun täytyy asiakkaana saada makkarani nyt ja heti. Ajatus, että joka paikassa ollaan asiakkaina oikeuttaa ennen pitkää niin käytöstapojen kuin muiden kunnioittamisen laiminlyömiseen.

Etenkin tämän takia rohkaisisin kaikkia käymään tanssikilpailuissa, koska siellä tapahtumille annetaan niiden mukainen arvostus. Tapahtuma ei kuitenkaan ole yleisöä tai urheilijoita varten - sen pitäisi olla kaikkia paikalla olijoita varten. Rohkenen väittää, että kilpatanssissa asia on edelleen näin.

Paljon hyödyntämätöntä potentiaalia

En väitä tuntevani tanssikenttää niin hyvin, että kykenisin ruotimaan lajissa vallallaan olevia rakenteita. Joka kerta kun menen kisoihin, tuntuu osallistujalistasta löytyvän joku uusi seura, joten mitä luultavammin kulissien takana asioita voitaisiin hoitaa hieman nykyistä yhteistyökykyisemmin. Politiikka on politiikkaa, mutta puhuessani lajin hyödyntämättömästä potentiaalista viittaan erityisesti tanssiyhteisön sisäänpäinkääntyneisyyteen.

Siinä missä esimerkiksi jalkapallo-ottelusta nauttiminen voi vaatia tietynlaista perusymmärrystä pelistä, ei tanssissa ole vastaavaa ongelmaa. Pukuloisto yhdistettynä viimeisen päälle hiottuihin kuvioihin tekevät lajista viihdyttävän, vaikka siitä ei teknisessä mielessä yhtään mitään ymmärtäisi. Kilpatanssi on siis hyvin yleisöystävällinen laji, joka on helppo omaksua.

Tarkkaillessani ympärillä olleita ihmisiä, tuntui ettei hallissa ollut juurikaan ei-tanssi-ihmisiä. Kaikki pöydässä tai katsomossa olijat tuntuivat olevan perheenjäseniä, valmentajia, entisiä tai nykyisiä tanssijoita.

Eikä myöskään valtamedia tunnu lajia juuri noteeraavan. Jaak Vainomaan ja Taina Savikurjen kymppitanssin maailmanmestaruus sentään huomioitiin Ylen ja Suomen urheilugaalan toimesta, mutta esimerkiksi Salohallissa ei näkynyt Ylen kameroita saatikka toimittajia. Suuret mediatalot eivät itseasiassa edes noteeranneet kisoja.

Se, ettei kilpatanssi tavoita laajempia yleisöjä on varmasti monen tekijän summa, mutta uskallan väittää lajin omaavan potentiaalia huomattavasti parempaan. Onhan Tanssii Tähtien Kanssa jotakuinkin katsotuin suomalainen tositelevisio-ohjelma koko 2000-luvulla. Kilpatanssikisoissa kuitenkin tanssitaan enemmän tai vähemmän samoja tansseja, joita sadattuhannet ellei miljoonat suomalaiset kokoontuvat sunnuntai-iltaisin seuraamaan.

Tanssikilpailut, siinä missä Veikkausliiga-ottelutkin ovat tuotteita, joita pitäisi myös mainostaa. En vielä tänä päivänäkään ole törmännyt kilpatanssikisojen mainokseen - digitaaliseen tai fyysiseen.

Oma näkemykseni on, ettei tanssiyhteisö ole syystä tai toisesta lähtenyt tarpeeksi aktiivisesti viemään lajia sen rajojen ulkopuolelle, vaikka potentiaalia olisi kuuhun asti. Sisäänpäinkääntyneisyys näkyy myös sponsoripuolella, sillä karkeasti sanottuna jokaisen kisan pääsponsori tuntuu olevan paikallinen Osuuspankki tai S-Market.

Tapahtumat ovat kuitenkin hyvin järjestettyjä ja vaikka aina löytyy parannettavaa, on tanssin osalta tuote kunnossa. Tanssikansan pitäisi vaan uskaltautua kipuamaan pois poteroistaan.

Vaikka en tunnustaudu fraasien ja kuluneiden latteuksien ystäväksi, täytyy myöntää, että tässä tapauksessa oman mukavuusalueen ulkopuolelle hyppääminen tuotti uusia näköaloja. Hienot kisat, hieno laji, mutta valitettavan piilossa suurelta yleisöltä.


Julkaistu ensimmäisenä www.faneille.com sivustolla